Olen nyt yksitoista vuotta vääntänyt näitä kolumneja ja viime yönä se sitten valkeni: Piruako minä näillä kolumneilla itseäni kiusaan, kun Saarijärvi on täynnä nuoria lahjakkaita kirjoittajia, jotka taatusti ansaitsevat raikkaat mielipiteensä kuultaviksi. Olen äärettömän kiitollinen, että olen saanut ammentaa ajatuksiani täällä lehden palstalla ja kiitänkin Sampo-lehteä, että ääneni on tullut tätä kautta kuulluksi.

Kaikella on kuitenkin aikansa. Olen kanssanne elänyt kaikkien kirjojeni elämän, jakanut teille iloni ja suruni luentoja pitäessäni pitkin Suomea. Kiitollisuus on toivottavasti kuultanut teksteistäni läpi silloinkin, kun olen joutunut luopumaan jostain lopullisesti. Tästähän meistä jokainen saa osansa tämän elämän aikana.

Iän kanssahan tällä ei ole mitään tekemistä, mutta tunnen sydämessäni, että nyt on jonkun aivan uuden aika. Jos joku onneton nyt luulee, että aion hävitä maailmankartalta tai painella nunnaluostariin, lupaan tuottaa pettymyksen! Sanon kuin eräs edesmennyt ystäväni: ”Ollapa tämä elämänkokemus ja kolmekymppisen kroppa.” Eli ilo jatkaa elämänkumppaninani ja tulette somen kautta kuulemaan vielä ihmeitä minusta… Olen aina rakastanut Tommy Tabermannin runoja ja siksi jätän testamenttina teille, rakkaat lukijani, yhden lempirunoistani.

Lämmöllä syksyn viimeisten auringonsäteiden kanssa kilpaa hehkuva Marja

”Kaikkea saa tehdä. Kaikkea pitää tehdä. Kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella. On vain yksi ehto, elinehto; värisevää sielua ei saa tallata.” -Tommy Tabermann-