Sitä odotellessa, kerron tarinan naisesta joka meni tapaamaan Äiti Ammaa n. pari vuosikymmentä sitten. Hän näki Amman parantavan spitaalisen, ja ylisti vuolaasti tätä "ihmettä". Johon Amma vastasi: "Lapseni, todellinen ihme on se, että sinulla on samanlainen voima sisälläsi, mutta et tiedä sitä!"

----

Olen tutustunut tänä talvena itsessäni hyvin mielenkiintoiseen ilmiöön, jolle en keksi kunnollista suomenkielistä nimitystä, mutta englanniksi se olisi self-sabotage (itseni sabotointi, tms). Viime postauksessani kerroin ihmeellisestä tammikuustani, fiiliksestä, johon tietäisin voivani palata milloin vain, ja kuinka olen päättänyt alkaa taas matkata sitä kohti lukuisia kertoja, mutta jokin minussa ei halua. Ei auta, että kerron itselleni että hei kato, jos sä teet näin, niin sulla on niiiiin paljon parempi olla! Kun saan vastaukseksi jotakin sen tapaista kuin että nii-in, kyllä minä tiedän, ja just siks haluan jatkaa tätä rappiolinjaa.

Minulla ei ole jakaa mitään hienoa oivallusta aiheesta, ainoastaan tämä outo huomio, että eniten taidankin pelätä sitä mitä kaikista eniten myös haluan.. Oivallusta ja kokemusta omasta Ikuisuudesta ja Voimasta. Mielenkiintoista nähdä mihin tämä kaikki kehittyy!

Takanani on yksi omituisimmista ja voinnin ja monen muunkin asian suhteen laajaskaalaisimmista talvista. Alkutalvi meni aikalailla laiskotteluun ja epäterveellisen elämän puolelle (ruokavalion suhteen, enkä harrastanut juuri liikuntaa, en meditoinut..), ja tämän seurauksena päätin tehdä aimo liudan uudenvuodenlupauksia, joista jokaista aloin noudattaa heti 1.1. Se oli vähän sellainen "muutetaan kaikki kerralla" -juttu. Ne sisälsi mm. lupauksen herätä joka aamu kuudelta meditoimaan 2 tunniksi, jonka jälkeen tunti ulkoilua, lupauksen toistaa Ammalta saamaani mantraa mielessä koko ajan, ja elää 90 %sti raakaravinnolla. Ensimmäinen viikko oli aika vaikeaa. Poistettuani häiriötekijät; loputtoman Youtube -videoiden katselun, ylensyömisen ja sen seurauksena liikaa nukkumisen (raakaravinnon ansiosta tuli itse asiassa heräiltyä jo klo 5 aivan virkeänä..), oli yhtäkkiä hirveesti aikaa ja tilaa kohdata sisäinen kipu ja tyhjyys. Mutta eihän siihen kauaa mennyt kun se tyhjyys alkoi täyttyä jollain uudella, ja tuosta kuukaudesta (niin, noudatin lupauksiani peräti kuukauden..) muodostui lopulta aivan uskomaton kokemus. Nyt seuraa postauksen hehkutusosio:

No, ensinnäkin se yhdistelmä meditaatio-raakaravinto. Ravinto herkisti minut meditaation energioille ja meditaatio herkisti minut ravinnon energioille. Alunperin kiinnostuinkin raakaravinnosta oltuani paastolla ja huomattuani kuinka syviä meditaatiot silloin ovat, että kuinka voisin saavuttaa tuon saman silloinkin, kun syön? Lopulta tuntui etten syönyt enää keholleni, vaan loppukuusta tuntui kuin olisin joku sellainen energiakenttä kehoni ympärillä noin metri, pari suuntaansa, joka kihelmöi iloa ja jokaisen meditaation ja ruokailuhetken aikana tuo kihelmöinti vain voimistui. Myös liikunnalla oli tässä suuri osa. Kuukautta hallitsi sellainen ihan uudenlainen kirkkaus ja selkeys, kuin olis elänyt jossain sumussa tietämättään ja yhtäkkiä olisi nähnyt kaiken selvästi. Energiaa oli loputtomasti. Tein hyväntekeväisyyttä Ammalle ja olin myös töiden suhteen äärettömän tuottelias, piirsin syksyllä ilmestyvää sarjakuva-albumiani ihan intona ja kustantaja ylisti jälkeä vuolaasti.

Mutta tämä kaikki on vain haikailua. Muistan sen aamun, kun istuin harjaamassa hampaitani nojatuolissa ja seuraavana olisi ollut vuorossa meditaatiosessio. Jostain sisältäni kuului unohdetun vastahangan ääni: en varmana meditoi! Tuli yhtäkkiä olo kuin olis ollut matkalla kohti giljotiinia, taisin sillä hetkellä samaistua egooni.. ja tottelin sen ääntä. Siitä kaikki alkoikin tulla ryminällä alas. Yhtäkkiä en enää meditoinut, sitten aloin syödä ihan mitä sattuu, seurauksena väsyin niin etten jaksanut liikkua tai ulkoilla, nukuin taas liikaa, ei huvittanutkaan tehdä töitä.. Kaikki kulminoitui siihen kun makasin pari viiikkoa retkahtaneena vanhaan riippuvuuteeni sokeriin, ja katselin netistä latailemaani uskomattoman turhaa hömppäviihdettä. Olo oli totaalisen karsea, ja se sama ääni sisälläni riemuitsi. Kärsimys, vanha, tuttu, oli palannut, ja se ääni sanoi: NYT KAIKKI ON TAAS HYVIN.

Siitä lähtien olo on ollut kuin olisin Tähtien Sodan taistelutanner, jossa hyvä ja paha taistelevat. Noudatan taas hyviä tapoja jonkin aikaa, kirjoitan päiväkirjani täyteen suitsutusta kuinka tää vaan rokkaa, tää on ihan mahtavaa!! -ja sorrun pahoihin tapoihin heti seuraavana päivänä, ja voin huonosti.. Teen jatkuvasti päätöksiä että alan taas elää sillä tavalla jonka tiedän nyt johtavan taivaaseen maan päällä -mutta ei ihan vielä, huomenna sitten, tai ensi maanantaina.

Huominen ja ensi maanantai ovat itse asiassa -no, huomenna! Jospa aloittaisin silloin. Mutta sallikaa minun tänään vielä kieriä mudassani, olkaa kiltit.

Huomasin pari päivää sitten että eräästä parhaista ikinä lukemistani kirjoista on tehty leffa. Ja eikun katsomaan. Ylittää käsityskykyni kuinka sellaisesta kirjasta on onnistuttu tekemään niin kertakaikkiaan kamala elokuva, enkä montaa kertaa ole jättänyt elokuvaa kesken (paitsi kerran kun nukahdin teatteriin jonkun Batman -leffan aikana), mutta nyt jätin.

Oli pakko lukea illalla pari sivua tuosta kirjasta ja todeta että kyllä, tämä oli niin ihana kuin muistinkin. Eat, pray love on suomennettu "Omaa tietä etsimässä". Se on tositarina naisesta, joka ottaa hatkat avioliitostaan ja lähtee vuodeksi maailmalle -ensin Italiaan parantelemaan haavojaan, opiskelemaan kieltä, elämään ekaa kertaa elämässään selibaatissa, ja syömään. Seuraavaksi on vuorossa Intia, jossa suunniteltu vierailu kirjailijan gurun ashramissa venyykin koko maassaoloajan pituiseksi ja Taj Mahalit ynnämuut nähtävyydet jäävät väliin. Viimeisessä osassa Liz Gilbert on Indonesiassa, mm. poppamiehen opissa -ja tietysti rakastumassa :)

Lizin tyyli kirjoittaa on erittäin persoonallista ja älykästä, ja lukukokemus oli sellainen että sen aikana kävin läpi varmasti koko ihmisemootioiden skaalan, hytkyin naurusta ja itkin, jännitin ja rakastin ja opin uutta.. Suosittelen ja voin lainatakin!

Ah, elämä. Ikuinen, ihana, raivostuttava paradoksi!

Knocking at a door it opens
I have been knocking from inside

-Rumi-

Kun oveen koputtaa, se aukeaa
Minä olen koputtanut sisäpuolelta

Ja jatkan koputtamista, hah hah haa..

"Satamassa istui  lintu, joka halusi päästä meren toiselle puolelle. Se näki laivan, ja istuutui sen mastoon. Hetken päästä laiva oli jo kaukana merellä. Kun aikaa kului, lintu alkoi käydä kärsimättömäksi, ja ryhtyi lentämään kohti pohjoista toivoen että saapuisi pian mantereelle. Hetken päästä se jo väsyi, ja lensi takaisin. Myöhemmin se yritti eteläänpäin lentämistä, mutta sen täytyi palata koska se uupui. Sitten se kokeili itää ja länttä, mutta joka kerta sen oli palattava laivalle. Vasta kun laiva alkoi lähestyä satamaa, lintu näki maata, ja pian sen jälkeen he jo olivatkin perillä. Jos lintu olisi ollut kärsivällinen, se olisi jokatapauksessa päässyt maihin laivan kyydissä, tarvitsematta lennellä sinne ja tänne."

Tarina by: Amma

Saksalainen mystikko Meister Eckhart sanoi sen jotenkin näin:
"palata siihen paikkaan, ennenkuin minä olin minä, ja Jumala oli Jumala".
Sitä paikkaa ei oikeastaan ole mahdollista kuvata.
Siellä mitään ei erotella.
Jumala on olemassa vain silloin, kun on olemassa "minä", joka voi olla suhteessa siihen.
Mutta kun palaamme takaisin siihen paikkaan, joka oli ennen kuin oli olemassa "minä", niin huomaamme, että eihän siellä ole mitään persoonallista jumalaakaan!
Mikä tuo paikka on?
En etsi siihen vastausta, voimme vain kysyä: mikä se on?
Siellä me olemme täydellisesti kokonaisia.
Ja kaikki muu olikin vain ajatusta.

Sitten tämä kokonaisuus liikkuu, ilman että kummatkaan ajatukset häiritsisivät sitä:
eivät ajatukset "minästä", eivätkä ajatukset "jumalasta".

Antaa kaiken vaan olla, ei tukahduttaa eikä lähteä leikkiin mukaan, se tuntuu olevan se mitä maailmankaikkeus nyt huutaa joka puolelta.. Anna olla, anna olla.. katsele vaan. Ole katselija. Ole se, johon mikään tällainen ei vaikuta. Ikuinen, tarkkailija, jolla ei ole mielipiteitä. Se, joka katselee myös mielipiteitä, joka sisältää kaiken.

Ostin tuollaisen korttipakan, josta voi nostaa vaikka kullekin päivälle yhden Amman opetuksen. Tässäpä tälle päivälle:

Elä pelkää! En minä itke.
En itkenyt vuosihin.
Mut vuosia unt' olen nähnyt
ja uskonut unihin.

Ja uni jos yksi se petti,
niin uskoin ma uutehen;
mut unista kauneista kaunein
olit tyttö ja - viimeinen.

Niin.. näinkin sen voi varmaan sanoa. Henkiset mestarit ovat kuitenkin yleensä eri mieltä. He sanovat, että niinkutsuttu henkisyys on se viimeinen uni. Se, kun ihminen lakkaa olemasta kiinnostunut maailman asioista, ehkä jopa "luopuu maailmasta" ja muuttaa ashramiin, alkaa viettää aikaansa vain muiden "henkisten" ihmisten kanssa, kuuntelee vain "henkistä" musiikkia, muuttaa ehkä pukeutumistyyliään, jne. Vielä toistaiseksi minulle ei ole selvinnyt, onko tästä oikeasti olemassa mitään oikotietä, vai onko kaikkien kuljettava tämä polku, kunnes jonain päivänä herää ja huomaa että hei, tämähän on ihan samaa unta kuin kaikki se minkä jätin taakseni.. Ja sitten, mitä? Siitä ovat mestarit antaneet vihjeitä, mutta kuinka selittää selittämätöntä?

On sanottu, että alussa maailma on vain vaailma, vuori on vuori, puu on puu. Sitten seuraa vaihe jossa kaikki on jotenkin ihmeellistä ja vuori ei ole vuori vaan jotain aivan muuta, puu ei ole puu.. Ja viimeisenä on vaihe, jolloin vuori on jälleen vain vuori, ja puu on jälleen vain puu..

Tällä viikolla tapasin pitkästä aikaa erään ystäväni, joka muussa yhteydessä sanoi näin (puhuimme taiteesta): "Täytyykö sen timantin aina olla valmiiksi hiottu, ennenkun sen voi päästää näkyville?"

No, ei. Ja eikös se elämä ole nimenomaan sitä että me kokeillaan eri juttuja ja kerrotaan sitten toisillemme: -Hei kato, mä kokeilin tämmöstä, ja siitä seurasi tämmöstä, mitäs sä kokeilit tänään?

Tänään kokeilin tosiaan jotain uutta. Minulla on ollut tarve näyttää muille ja myös itselleni miten ihanaa tää elämä on trallallaa. Sitten kun jostain sisältä haluaa nousta joku negatiivinen tunne niin sen kieltää tai sen tukahduttaa (esim. ruualla) tai sitä alkaa viskellä kovilla esineillä, toivoen että se vaan menisi pois. Koska eihän mun nyt kuulu tuommoista tuntea! Hyi olkoon! Tai sitten toinen, harvemmin esiintyvä variaatio: rypeä jossakin tunnetilassa, esim. ikävässä jotakuta kohtaan, haluamattakaan päästä siitä tunteesta eroon, koska sillain muka "todistaa" itselleen ja muille jotakin.. Eli tukahduttaminen/tarrautuminen, viisasta? Not.

Tänään sitten kuljeskelin läheisessä metsässä ja tulin tietoiseksi todella epämiellyttävästä tunteesta jossakin syvällä, ja tajusin yrittäneeni jo pitkään juosta karkuun juuri tätä juttua, mutta en tiennyt mikä se oli. Jäljitin sen energian fyysisessä kehossa vatsaani, ja annoin sille luvan olla olemassa. Kyselin siltä ystävällisesti: mikä olet, minne sä haluat mennä? Annoin energian lähteä liikkeelle, se levisi koko kehooni ja muuttui jotenkin laimeammaksi, vähemmän pistäväksi, se ei tuntunut enää niin pahalta. Se kihelmöi siinä jonkun aikaa, ja yllättäen sanoi heippa ja lähti sitten pois muutaman kyyneleen ja mielikuvan saattelemana. Ja olo oli totaalisen helpottunut. Hmm. Vau, ai tän voi tehdä näinkin, no, tätähän koko maailma on huutanut viime ajat ihan joka suunnalta, tai itse asiassa jo monta vuotta, mutta en vain ole uskonut. Echart Tollet ja kaikki.

Siis niinkuin tämänkaltaista settiä: (tämän kirjoittanut Pamela Kribbe)

"Tärkein asia mitä voitte tehdä tunnetilan kanssa on sallia sen tulo, tunnustella sen kaikkia puolia ja samalla pitää kiinni tietoisuudestanne. Otetaan esimerkiksi viha. Voitte kutsua vihan olemaan täysin läsnä, kokea sen kehossanne eri paikoissa ja samalla te tarkkailette sitä neutraalisti. Tällainen tietoisuuden tyyppi on parantavaa. Tässä esimerkissä tapahtuu niin, että te ympäröitte tunnetilan, joka on pohjimmiltaan eräänlaista väärinkäsitystä, käyttäen hyväksi ymmärrystä. Se on henkistä alkemiaa."

Tässäpä paras video johon olen hetkeen törmännyt aiheesta:

Ja tässä toinen aika ihana, jonka toinen puolistko taitaa kyl mennä otsikon "siunattu hulluus" alle :D