Siirsin tämän tänne sarjakuvablogistani:

Olen aina ajatellut olevani surkea meditoija. Mieleni on ollut villi ja täynnä ajatuksia, etenkin silloin kun pyydän sitä olemaan hiljaa. Olen aloittanut meditaatio'harrastuksen' ja lopettanut taas, kerta toisensa jälkeen turhautuneena ja ajatellen, ettei tätä varmaan vaan ole tarkoitettu kaikille. Vajaat 1,5 vuotta sitten aloin meditoimaan joka aamu 30-40 min. Se oli taas aika surkeaa, mutta siitä tuli kuitenkin hyvä olo, ja koska olin päättänyt katsoa mihin se veisi, jatkoin. Silloin tällöin pääsin hetkeksi sellaiseen autuuden tilaan, jossa unohtaa itsensä ja mieli on aivan hiljaa, mutta yleensä se tila ei kestänyt kauaa, ja huomasin että helposti jotenkin säikähdin jos en yhtäkkiä ajatellutkaan mitään, vaikka toki tiesin että tavoitteena oli juuri se. Usein "meditaatiot" oli myös paljon sen miettimistä että au mun peffaan sattuu ja koskahan sais jo lopettaa..

No, niinhän se yleensäkin menee että jossakin vaiheessa sinnikkyys palkitaan, ja nyt olen kokenut jo kahdesti melkein peräkkäin samankaltaisen Autuus häivyttää ajan -ilmiön ihan itsekseni (=ilman guruni fyysistä läsnäoloa, joka usein nostaa tilan esiin spontaanisti). Tänä aamuna päätin kokeilla tavanomaisen harjoitukseni lisäksi jotakin uutta, meditaatiota, josta luin Ramana Maharishin kirjasta. Meditaatio on nimeltään: "Who am I" -Kuka olen? Otin siis rennon mutta ryhdikkään asennon, ja aloin kysyä hiljaa tuota kysymystä itseltäni -ei niinkään mielelläni kuin sydämelläni. Maailma, kehoni, äänet ja ajatukset alkoivat liukua jonnekin kaukaisuuteen, huomasin siis että ajatuksia vielä oli jossakin mutta ne eivät häirinneet minua enkä kiinnittänyt niihin huomiota. Äkisti tunsin kuin vastauksena kysymykseeni -jostakin sisältäni- nousevan suunnattoman valon ja autuuden "pilven", joka kietoutui ympärilleni ja piti minua kuin kohdussa. Sitten vain olin siinä, täydellisen onnellisessa tilassa tekemättä ja ajattelematta mitään. Ajan kuluttua, joka tuntui korkeintaan tunnilta, aloin havahtua tilasta, kiitin sydämeni pohjasta, avasin silmäni, katsoin kelloa -ja huomasin melkein kaksi tuntia kuluneen (onneksi tänään on vapaapäivä:)).

Mutta, vaikka olenkin aina kadehtinut heitä jotka voivat hylätä kehonsa leijuakseen nirvanassa tuntikausia, ja vaikka loppupäivän ajan suupieleni venyivätkin korviin saakka, niin mietiskelin hyvin syvästi asiaa josta Natalian guru Eknath Easwaran Natan blogin välityksellä minua muistutti: millään meditaatiossa kokemallamme ei ole mitään merkitystä, jos se ei auta meitä näkemään itseämme muissa, eli jos ei se tee meistä parempia ihmisiä. Oma guruni on samaa mieltä.

Silti. Minä riemuitsen. On taivaallista alkaa viimein löytää sisältään sitä kaikkea onnea jota on koko elämänsä ulkopuoleltaan kalastellut -kohteista jotka kyllä tuovat onnea mutta tilapäisesti. Varmasti se tulee johtamaan myös ajan myötä rakastavampaan persoonallisuuteen, kun ei enää tarvitse surkeasti anella muiden huomiota, arvostusta, hyväksyntää, kannustusta jne. kaikenlaisilla egon tempuilla siinä toivossa että NE tekisi minut onnelliseksi. Silloin voikin vain rakastaa, ja vastaanottaa rakkautta.

Matka on pitkä, ja se jatkuu :)

Olen kiitollinen taistelusta mieleni kanssa -joka ei varmasti ole vielä ohi- sillä jos minä sen pystyn hiljentämään niin ihan jokainen ihminen pystyy!!

Loppuun vielä vertaus, en muista kenen käsialaa: "Onni on kuin lintu, jota koitamme saada kiinni. Mutta kun vain pysähdymme ja odotamme, se kyllä laskeutuu olkapäällemme".