Noilla hakusanoilla löysin Googlesta tällaisen asiaan liittymättömän keiju -kuvan, mutta en yhtään naurukuvaa :). Kierimistä kyllä tuli harrastettua tämän aamuisten harjoitusteni jälkeen -tämä on niin ihmeellinen seikkailu!

Olen ottanut jokapäiväiseksi kaverikseni Amman opettaman IAM -meditaation lisäksi aiemminkin mainitsemani Ramana Maharishin "Who am I" -meditaation. En tiedä teenkö sitä täsmälleen kuten tämä jo edesmennyt joogi opetti, mutta olen äärimmäisen ihastunut kyseiseen tekniikkaan - sillä siinä voin kääntää ne tavallisesti harmaita hiuksia aiheuttavat "meditaation esteet" hyvin olennaiseksi osaksi harjoitusta.

Ensiksi kysyn: "Kuka on MINÄ?" ja vaivun hiljaisuuteen. Jossain vaiheessa seuraani liittyy jokin ajatus, jonka normaalisti kokisin häiritseväksi ja yrittäisin raahata sen niska-perseotteella "ulos minun ihanasta meditaatiostani". Mutta sen sijaan kysyn: "Kuka ajattelee?", ja samassa ajatus hälvenee kuin sumu, en edes muista mikä se oli, ja ilmaan jää vain tuo kysymys, alan vaipua syvemmälle Itsen alkulähteelle.. Tai huomaan lähteneeni jonkin itseään tarjonneen herkullisen tulevaisuudensuunnitelman matkaan, ja kysyn: "Kuka suunnittelee?". Tai kohtaan kyllästymistä, kysyn: "Kuka on kyllästynyt". "Kenen jalka on puutunut?" "Ketä paskattaa?"

Kysymykset tuovat minut kerta toisensa jälkeen sen huomion äärelle, että minä en ole kehoni, en myöskään mieleni, olen osa jotakin suunnattomasti laajempaa. Luin jokin aika sitten Rudolf Steinerin kirjasta, kuinka "meidän ei tulisi ajatella, että minä menen ovesta, vaan: vien kehoni ovesta". Juuri tuollainen tunne jää pitkäksi aikaa harjoituksen jälkeen: tyydytän kehoni tarpeita, mutta en ole se. Kehoni on minussa, minä sisällän sen.