Monet äidit kertovat ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen huomanneensa, minkälaista kärsimystä heille itselleen aiheuttikaan heidän siihenastinen elämänsä, jossa he elivät vain itseään varten. Pieniä maistiaisia siitä saa lapsetonkin aina välillä:

Tänä aamuna heräsin kuudelta kuten joka aamu jo jonkin aikaa, hyvin väsyneenä sillä eilen oli vaikeaa saada unta. Meditoin puoliunessa, tein sitten mehua aamupalaksi ja menin ulos juomaan sitä, nuokkuen. Tähän kaikkeen meni melkein 2 tuntia, ja koko sen ajan ajatukseni pyörivät yhtä samaa levotonta rataansa, eilistä tekstiä kommentoinutta siteeratakseni: "minä minä minä minä". Minä haluan valaistua, minä en halua olla väsynyt, minä sitä ja tätä. Mehun jälkeen oli aika päättää, menisinkö takaisin nukkumaan, vai siivoisinko talomme yhteisen saunan, kuten olin ajatellut tehdä. Jokin sai valitsemaan saunalle menemisen ja aloin siivoamaan. Yhtäkkiä en pitkästä aikaa ajatellutkaan itseäni vaan muiden saunojien mukavuutta, ja sillä hetkellä sain kaiken sen mitä olin halunnut. Tunsin valtavan armon virtaavan sisältä päin, eikä väsyttänyt enää ollenkaan.. eikä väsytä nytkään, vaan olen täynnä elämää. Kun annoin, sain paljon enemmän, ja tunsin taas muistaneeni jotakin todella olennaista.

Tämä oli hyvin pieni tapaus mutta hedonistista ja työtävieroksuvaa elämää viettäneelle silti suuri asia. Vastaavaa olen kokenut paljon viime vuoden aikana, ehkä viime kuukausikin oli niin autuas juuri siksi että elämäni pyöri enimmäkseen hyväntekeväisyyskirpparin pyörittämisen ympärillä. Tottakai voisi sanoa että tällainen toiminta on äärimmäisen itsekästä, sillä koko ajan pyrin maksimaaliseen OMAAN hyvään olooni. Nyt olen vaan huomannut että kaikista parhaat vibat saa siitä, kun auttaa muita. Ehkä ne vibat on maailmankaikkeuden keino huijata meidät oikealle tielle. Ehkä niilläkään ei ole lopulta väliä?