Naapurissani asuu n. 75 -vuotias Antti.

Antti aloittaa päivänsä heräämällä jo neljältä, ja käymällä kävelyllä. Sen jälkeen hän ajattelee lähinnä kaikkia muita. Kun muutin tänne vajaa vuosi sitten, Antti toi ensitöikseen uudelle naapurilleen rasian poimimiaan marjoja, aivan tuntemattomalle ihmiselle. Seuraavana päivänä pyydystämäänsä kalaa, josta melkein koko naapurusto on jo saanut nauttia. Sitä seuraavana päivänä olin menossa siivoamaan sotkuista ulkovarastoani, mutta Antti olikin juuri siivonnut sen, ja pilkkonut siinä sivussa varastossa olleet pöllit polttopuiksi, ja tehnyt kantokorin puille. Sitä seuraavana päivänä hän ajoi pihaan ison kasan polttopuita, ja kantoi ne vielä varastoonkin yksin, koska en ollut itse kotona. Taisi veloittaa parikymppiä koko talven puista.

Sama toistui kun ystäväni Kati muutti viereiseen asuntoon. Puupinojemme vierelle ilmestyy säännöllisesti tervaslastuja takan sytyttämiseen.

Usein autotallista kuuluu naputusta: Antti siellä värkkää jotakin, ehkä puukoria tuttavalleen, tai lipastoa lapsenlapselleen. Joka perjantai hän lämmittää meille kaikille saunan, omilla puillaan, ja tekee vielä kaikille koivuvihdat. Talvella hän ajaa lumet paitsi meidän pihalta, myös naapurista, jossa asuvalla papalla on kipeä selkä. Kesällä hän leikkaa naapurin mummon pensasaidat.

Jos Antti ostaa kaksi mansikkalaatikkoa, toisen itselleen ja toisen jollekulle muulle, hän pitää huolen että toinen saa sen missä on enemmän mansikoita. Jos hänelle antaa vuorostaan jotakin tai tekee pienen palveluksen, hän kiittelee vuolaasti. Mutta ei hän niitä odota.

Hän ei suinkaan ole kärsivä uhrautuja vaan eräs aidoimmin elämäniloisista ihmisistä jota olen tavannut. Kumpi sitten johtunee kummasta: muiden palveleminen tuosta ilosta, vai ilo muiden palvelemisesta?