Jumala kuolee, kun "minä" kuolee. Toisinaan vaikuttaa siltä että minä on kuollut, mutta jälkeenpäin ehkä huomaakin että minä oli vain piilossa, tai ovelasti naamioitunut. Tai ehkä se oli lomalla.

Minän eli egon lomaillessa kaikki muuttuu niin yksinkertaiseksi että ihan naurattaa. On vaikeaa uskoa että kaikki olikin niin yksinkertaista, niin kristallinkirkasta. Kaikki vain on, on vain olemista, ja siitä olemisesta nousee mitä suurin rauha. On vain suuri olemisen valtameri, ja kaikki maan päällä tapahtuva on pientä aaltoilua siinä meren pinnalla, tuskin havaittavaa liikettä. Itse lepää itsessään. Ei ole ketään joka kutsuisi ketään Jumalaksi, sillä on vain ykseys, eikä mitään sen ulkopuolella. Eikä ole edes ykseyttä, ei sillä tavalla kuin sen on kuvitellut ja käsittänyt. Kaikki käsitteet putovat pois, käsitteet maailmasta, henkisyydestä, Jumalasta, valaistumisesta, maailman "pelastamisesta", hyvästä ja pahasta, kaikki oli mielen luomaa illuusiota. Näkee, ettei ole koskaan todella lähtenyt tästä paikasta, kaikki on ollut unta, mitään tietä ei ole koskaan ollut olemassakaan! Ei ole mitään sanottavaa, eikä kysyttävää.

Mutta sitten erillisyyden uni palaa. Aluksi se tuo epätoivon: voi enkö saanut jo jäädä.. Jotain on silti muuttunut: nyt tiedän että tämä on unta. Koen taas olevani pieni minä, joka hädissään huutaa Jumalaa, etsii "tietä Jumalan luokse", ja etsii opastusta. Mutta nyt tiedän että tämä on vain leikki. Ja tämä on turvallista kokea. Mitä tahansa tälle roolihahmolleni tapahtuukin, mitä tahansa se kokeekin, tiedän että todellisuudessa olen aina turvassa, todellisuudessa olen, lapsena rakastamani Ruusunaika -sarjan Merin sanoin "Itse, ikuinen kuolematon Itse!". Tai Katri Helenan laulun sanoin (terkkuja äipälle :D): "on kaikki hyvin, tuo tunne syvin.."

Ah, elämä. Ikuinen, ihana, raivostuttava paradoksi!

Knocking at a door it opens
I have been knocking from inside

-Rumi-

Kun oveen koputtaa, se aukeaa
Minä olen koputtanut sisäpuolelta

Ja jatkan koputtamista, hah hah haa..