maanantai, 9. toukokuu 2011

Tomorrow never comes

Leikin vieläkin olevani jokin tällainen pieni olento joka ei hallitse omia impulssejaan eikä "saa aikaiseksi" elää sellaista elämää kuin haluaisi. Ehkä sitten huomenna.

Sitä odotellessa, kerron tarinan naisesta joka meni tapaamaan Äiti Ammaa n. pari vuosikymmentä sitten. Hän näki Amman parantavan spitaalisen, ja ylisti vuolaasti tätä "ihmettä". Johon Amma vastasi: "Lapseni, todellinen ihme on se, että sinulla on samanlainen voima sisälläsi, mutta et tiedä sitä!"

----

Olen tutustunut tänä talvena itsessäni hyvin mielenkiintoiseen ilmiöön, jolle en keksi kunnollista suomenkielistä nimitystä, mutta englanniksi se olisi self-sabotage (itseni sabotointi, tms). Viime postauksessani kerroin ihmeellisestä tammikuustani, fiiliksestä, johon tietäisin voivani palata milloin vain, ja kuinka olen päättänyt alkaa taas matkata sitä kohti lukuisia kertoja, mutta jokin minussa ei halua. Ei auta, että kerron itselleni että hei kato, jos sä teet näin, niin sulla on niiiiin paljon parempi olla! Kun saan vastaukseksi jotakin sen tapaista kuin että nii-in, kyllä minä tiedän, ja just siks haluan jatkaa tätä rappiolinjaa.

Minulla ei ole jakaa mitään hienoa oivallusta aiheesta, ainoastaan tämä outo huomio, että eniten taidankin pelätä sitä mitä kaikista eniten myös haluan.. Oivallusta ja kokemusta omasta Ikuisuudesta ja Voimasta. Mielenkiintoista nähdä mihin tämä kaikki kehittyy!

sunnuntai, 17. huhtikuu 2011

Taivas alkaa aina huomenna

Kirjoitan nyt sellaisesta asiasta jota en voi millään ymmärtää!

Takanani on yksi omituisimmista ja voinnin ja monen muunkin asian suhteen laajaskaalaisimmista talvista. Alkutalvi meni aikalailla laiskotteluun ja epäterveellisen elämän puolelle (ruokavalion suhteen, enkä harrastanut juuri liikuntaa, en meditoinut..), ja tämän seurauksena päätin tehdä aimo liudan uudenvuodenlupauksia, joista jokaista aloin noudattaa heti 1.1. Se oli vähän sellainen "muutetaan kaikki kerralla" -juttu. Ne sisälsi mm. lupauksen herätä joka aamu kuudelta meditoimaan 2 tunniksi, jonka jälkeen tunti ulkoilua, lupauksen toistaa Ammalta saamaani mantraa mielessä koko ajan, ja elää 90 %sti raakaravinnolla. Ensimmäinen viikko oli aika vaikeaa. Poistettuani häiriötekijät; loputtoman Youtube -videoiden katselun, ylensyömisen ja sen seurauksena liikaa nukkumisen (raakaravinnon ansiosta tuli itse asiassa heräiltyä jo klo 5 aivan virkeänä..), oli yhtäkkiä hirveesti aikaa ja tilaa kohdata sisäinen kipu ja tyhjyys. Mutta eihän siihen kauaa mennyt kun se tyhjyys alkoi täyttyä jollain uudella, ja tuosta kuukaudesta (niin, noudatin lupauksiani peräti kuukauden..) muodostui lopulta aivan uskomaton kokemus. Nyt seuraa postauksen hehkutusosio:

No, ensinnäkin se yhdistelmä meditaatio-raakaravinto. Ravinto herkisti minut meditaation energioille ja meditaatio herkisti minut ravinnon energioille. Alunperin kiinnostuinkin raakaravinnosta oltuani paastolla ja huomattuani kuinka syviä meditaatiot silloin ovat, että kuinka voisin saavuttaa tuon saman silloinkin, kun syön? Lopulta tuntui etten syönyt enää keholleni, vaan loppukuusta tuntui kuin olisin joku sellainen energiakenttä kehoni ympärillä noin metri, pari suuntaansa, joka kihelmöi iloa ja jokaisen meditaation ja ruokailuhetken aikana tuo kihelmöinti vain voimistui. Myös liikunnalla oli tässä suuri osa. Kuukautta hallitsi sellainen ihan uudenlainen kirkkaus ja selkeys, kuin olis elänyt jossain sumussa tietämättään ja yhtäkkiä olisi nähnyt kaiken selvästi. Energiaa oli loputtomasti. Tein hyväntekeväisyyttä Ammalle ja olin myös töiden suhteen äärettömän tuottelias, piirsin syksyllä ilmestyvää sarjakuva-albumiani ihan intona ja kustantaja ylisti jälkeä vuolaasti.

Mutta tämä kaikki on vain haikailua. Muistan sen aamun, kun istuin harjaamassa hampaitani nojatuolissa ja seuraavana olisi ollut vuorossa meditaatiosessio. Jostain sisältäni kuului unohdetun vastahangan ääni: en varmana meditoi! Tuli yhtäkkiä olo kuin olis ollut matkalla kohti giljotiinia, taisin sillä hetkellä samaistua egooni.. ja tottelin sen ääntä. Siitä kaikki alkoikin tulla ryminällä alas. Yhtäkkiä en enää meditoinut, sitten aloin syödä ihan mitä sattuu, seurauksena väsyin niin etten jaksanut liikkua tai ulkoilla, nukuin taas liikaa, ei huvittanutkaan tehdä töitä.. Kaikki kulminoitui siihen kun makasin pari viiikkoa retkahtaneena vanhaan riippuvuuteeni sokeriin, ja katselin netistä latailemaani uskomattoman turhaa hömppäviihdettä. Olo oli totaalisen karsea, ja se sama ääni sisälläni riemuitsi. Kärsimys, vanha, tuttu, oli palannut, ja se ääni sanoi: NYT KAIKKI ON TAAS HYVIN.

Siitä lähtien olo on ollut kuin olisin Tähtien Sodan taistelutanner, jossa hyvä ja paha taistelevat. Noudatan taas hyviä tapoja jonkin aikaa, kirjoitan päiväkirjani täyteen suitsutusta kuinka tää vaan rokkaa, tää on ihan mahtavaa!! -ja sorrun pahoihin tapoihin heti seuraavana päivänä, ja voin huonosti.. Teen jatkuvasti päätöksiä että alan taas elää sillä tavalla jonka tiedän nyt johtavan taivaaseen maan päällä -mutta ei ihan vielä, huomenna sitten, tai ensi maanantaina.

Huominen ja ensi maanantai ovat itse asiassa -no, huomenna! Jospa aloittaisin silloin. Mutta sallikaa minun tänään vielä kieriä mudassani, olkaa kiltit.

 

torstai, 14. huhtikuu 2011

Päästelyä

Onkohan mikään parempaa kuin se, ku on vähän sellanen pillitysolo, katsoo netistä öö.. erilaisia tunteita herättäviä videoita, ja antaa päästellä?
Tässä kaksi tämän päivän suursuosikkia :)
 



 

 

lauantai, 12. maaliskuu 2011

Syödä, rukoilla, rakastaa

Huomasin pari päivää sitten että eräästä parhaista ikinä lukemistani kirjoista on tehty leffa. Ja eikun katsomaan. Ylittää käsityskykyni kuinka sellaisesta kirjasta on onnistuttu tekemään niin kertakaikkiaan kamala elokuva, enkä montaa kertaa ole jättänyt elokuvaa kesken (paitsi kerran kun nukahdin teatteriin jonkun Batman -leffan aikana), mutta nyt jätin.

Oli pakko lukea illalla pari sivua tuosta kirjasta ja todeta että kyllä, tämä oli niin ihana kuin muistinkin. Eat, pray love on suomennettu "Omaa tietä etsimässä". Se on tositarina naisesta, joka ottaa hatkat avioliitostaan ja lähtee vuodeksi maailmalle -ensin Italiaan parantelemaan haavojaan, opiskelemaan kieltä, elämään ekaa kertaa elämässään selibaatissa, ja syömään. Seuraavaksi on vuorossa Intia, jossa suunniteltu vierailu kirjailijan gurun ashramissa venyykin koko maassaoloajan pituiseksi ja Taj Mahalit ynnämuut nähtävyydet jäävät väliin. Viimeisessä osassa Liz Gilbert on Indonesiassa, mm. poppamiehen opissa -ja tietysti rakastumassa :)

Lizin tyyli kirjoittaa on erittäin persoonallista ja älykästä, ja lukukokemus oli sellainen että sen aikana kävin läpi varmasti koko ihmisemootioiden skaalan, hytkyin naurusta ja itkin, jännitin ja rakastin ja opin uutta.. Suosittelen ja voin lainatakin!

tiistai, 22. helmikuu 2011

Jumala elää taas

Jumala kuolee, kun "minä" kuolee. Toisinaan vaikuttaa siltä että minä on kuollut, mutta jälkeenpäin ehkä huomaakin että minä oli vain piilossa, tai ovelasti naamioitunut. Tai ehkä se oli lomalla.

Minän eli egon lomaillessa kaikki muuttuu niin yksinkertaiseksi että ihan naurattaa. On vaikeaa uskoa että kaikki olikin niin yksinkertaista, niin kristallinkirkasta. Kaikki vain on, on vain olemista, ja siitä olemisesta nousee mitä suurin rauha. On vain suuri olemisen valtameri, ja kaikki maan päällä tapahtuva on pientä aaltoilua siinä meren pinnalla, tuskin havaittavaa liikettä. Itse lepää itsessään. Ei ole ketään joka kutsuisi ketään Jumalaksi, sillä on vain ykseys, eikä mitään sen ulkopuolella. Eikä ole edes ykseyttä, ei sillä tavalla kuin sen on kuvitellut ja käsittänyt. Kaikki käsitteet putovat pois, käsitteet maailmasta, henkisyydestä, Jumalasta, valaistumisesta, maailman "pelastamisesta", hyvästä ja pahasta, kaikki oli mielen luomaa illuusiota. Näkee, ettei ole koskaan todella lähtenyt tästä paikasta, kaikki on ollut unta, mitään tietä ei ole koskaan ollut olemassakaan! Ei ole mitään sanottavaa, eikä kysyttävää.

Mutta sitten erillisyyden uni palaa. Aluksi se tuo epätoivon: voi enkö saanut jo jäädä.. Jotain on silti muuttunut: nyt tiedän että tämä on unta. Koen taas olevani pieni minä, joka hädissään huutaa Jumalaa, etsii "tietä Jumalan luokse", ja etsii opastusta. Mutta nyt tiedän että tämä on vain leikki. Ja tämä on turvallista kokea. Mitä tahansa tälle roolihahmolleni tapahtuukin, mitä tahansa se kokeekin, tiedän että todellisuudessa olen aina turvassa, todellisuudessa olen, lapsena rakastamani Ruusunaika -sarjan Merin sanoin "Itse, ikuinen kuolematon Itse!". Tai Katri Helenan laulun sanoin (terkkuja äipälle :D): "on kaikki hyvin, tuo tunne syvin.."

Ah, elämä. Ikuinen, ihana, raivostuttava paradoksi!

Knocking at a door it opens
I have been knocking from inside

-Rumi-

Kun oveen koputtaa, se aukeaa
Minä olen koputtanut sisäpuolelta

Ja jatkan koputtamista, hah hah haa..