Kylläpä eilen kismitti, kun maailma ei pyörinyt tahtoni mukaisesti! Kuin joku olisi ottanut suuren soppakauhan ja hämmentänyt sisuskaluni sekaisin; niin mitä se mielenrauha taas olikaan?

Kun oikein v***ttaa, silloin ei auta muu kuin purra huulta, lähteä juoksulenkille tuulettumaan ja toistella henkisiä opetuksia mielessään kuin mantroja:

"Tämä tunne on sinussa eikä maailmassa. Olosuhteet vain nostavat pintaan sinussa jo olevia tunteita, sinun tulisi olla kiitollinen tilaisuudesta juuria ne nyt ulos. Heijastat itsesi ulkopuolelle sen mitä et ole vielä käsitellyt. Se, mikä muissa ärsyttää, on sellaista mitä et voi myöntää itsessäsi.. Kaikki on täydellistä, kaiken takana on rakkaus.."

Ymmärsin juoksennellessani pitkin lähimetsiä miksen ole ikinä pitänyt lenkkeilystä. Koska olen tehnyt siitä tylsää!; tasaista jumputtamista teitä pitkin. Näin se kuuluukin tehdä: loikkien epätasaisessa maastossa kummulta toiselle, puunjuurten ja ojien yli, väliin hipsutellen, väliin syöksähdellen kuin kettu puiden lomitse.. Fiilispohjalta, ihan niinkuin lapsena, mahtavuutta!

Muutenkin olen tehnyt lähiaikoina paljon sellaisia asioita, joita muistan tehneeni viimeksi lapsena. Suosikit: pää alaspäin makoilu (mieluiten aurinkoisessa) mäenrinteessä, sekä pyöräillessä kaikkien alamäkien laskeminen seisaaltaan. Elämän pieniä iloja :)