Aasianympärysmatkalle lähdössä oleva, jo ennestään kadehdittavan vähän tavaraa omistava (2 huonekalua ja pari laatikollista kirjoja ja vaatteita) ystäväni kävi tavaroitaan läpi, koittaen karsia sieltä vielä jotakin ja lahjoittaen kaikenlaista kirpparipöydällemme. Tavarapinossa oli mm. kirja "1000 places to see before you die". Vielä vuosi-pari sitten olisin tarttunut kirjaan vimmalla, alkaen suunnitella toinen toistaan huimempia seikkailuja ympäri kaunista planeettaamme. Panin merkille, ettei tuo opus vetänyt minua millään tavalla puoleensa, en koskenutkaan siihen. Tavallaan se tuntui myös pikkuisen haikealta, ymmärsin että taas kerran oli yksi vaihe elämästä päättynyt, yksi versio näyttelemästäni Hanna -hahmosta kuollut.

Sen sijaan tartuin esineeseen, jonka olisin vielä 2 vuotta sitten heittänyt suoralta kädeltä roskiin: "Suuri Hän on" -nimiseen gospel -levyyn, ja kuuntelin sen iltamusiikkina maatessani uuden kotini sängyllä, tehtyäni iltapalaksi ihanaa raakasuklaata ja miettien, miten tämä kaikki oikein tapahtui.

"Sua kohti herrani, sua kohti ain..."


"Uskikseksi" tuloni tapahtui niin salakavalasti etten itsekään sitä huomannut. En tiedä voiko minua edes kutsua tuolla nimellä, tai voiko minua luokitella mihinkään uskontokuntaan kuuluvaksi tai onko sillä mitään väliä. En tiedä muuta kuin että rakastan laulaa ylistystä Jumalallemme, millä tahansa kielellä ja minkä tahansa tradition mukaisesti. Ja tiedän myös, että se on parasta mitä olen milloinkaan tehnyt. Parempaa kuin istuminen moottoripyörän kyydissä 200 km/h vielä avaamattomalla moottoritiellä Filippiinejen kuumuudessa sen jälkeen kun on kiivennyt hottis panon kanssa tulivuorelle sademetsän läpi. Ehkä jopa parempaa kuin raakasuklaa.